Olin seurannut somessa noin kuukauden ajan Nobody Wants This -sarjan aikaansaamaa hypetystä meemeineen ja käynyt omaa ”Will I, Won’t I, Should I?” -debattiani sarjan aloittamisesta. Romanttinen komedia on mulle rakas, joskin feministinä usein haastava genre, mutta tätä oli hehkutettu myös joissain feministipiireissä. Otollinen hetki koitti työmatkalla Skopjeen, jossa pitkien päivien uuvuttamana laitoin sarjan pyörimään.
Niille, jotka ovat jostain syystä sarjaan liittyvän hypen missanneet, pieni kuvaus sarjan lähtöasetelmasta. Sarjan alussa Adam Brodyn (The O.C., Fleishman Is in Trouble) esittämä rabbi Noah ja Kirsten Bellin (Veronica Mars, The Good Place) esittämä ”Nobody Wants This” -nimisen podcastin juontaja Joanne ihastuvat toisiinsa. Haasteita suhteelle tuovat parin erilaiset taustat ja erityisesti Noahn ammattiin liittyvät ja juutalaisen suvun ja yhteisön odotukset siitä, että rabbin vaimon tulisi olla myös juutalainen. Soppaa sekoittaa Noahin ex Rebecca, jota Noahin suku ja ystävät pitävät hänelle sopivana tulevana puolisona. Joannen ja Noahin orastava rakkaus kuvataan turvallisena ja lämpimänä suhteena, jossa kumpikaan ei pelaile mitään pelejä.
Pariskunnan uuden suhteen ja rakkauden lisäksi sarjassa ei juuri muuta virkistävää olekaan, vaikka todella koetin lukea sitä myötäkarvaan. Sarjan naispäähenkilöä Joannea kuvaillaan toistuvasti ”liikaa olevana naisena”, mutta sarja ei kuitenkaan avaa, että miksi katsojan pitäisi niin ajatella. Siis mikä hänessä on ”liikaa”? Se, että Joannella on podcast, jossa hän puhuu seksistä? Yhtä ainutta seksikeskustelua sarjassa ei kuitenkaan podcastista näytetä, kaikki nauhoitukset ovat lähinnä kahden sisaruksen lempeää naljailua ja hyvin kevyttä höpinää deittailusta. Niinkin kontroversiaali asia kuin naisten oikeus saada orgasmi mainitaan kerran, kun Noah kuuntelee töissä podcastia. Seksivälinekaupassa pääparista molemmat ovat lähinnä noloina tai pelleilevät.
Mikään ei tunnu viittaavan siihen, että Joanne olisi jotenkin holtiton ja tunteidensa vietävissä. Päinvastoin. Alussa hän poistuu yksiltä treffeiltä kesken kaiken, mutta sarjan läpi Joanne pyrkii tekemään oikein ja kohtelee muita ihmisiä lähtökohtaisen kunnioittavasti. Hän pitää huomiosta ja esiintyy itsevarmasti. Ehkä puhuu vähän ronskisti ja kaartelematta. Tuntuu pelkästään väsyneeltä, että tämä esitetään jotenkin ”liikaa olemisena”. Varmasti on ihmisiä, jotka näin ajattelevat, mutta ei kai enää 2020-luvun sarjassa tarvitse sellaisen ympärille naispäähenkilön överiyttä rakentaa? Sinkkuelämässä tämä ehkä toimi, mutta raikkautta copy-pastauksella ei edes nostalgiamielessä saa.
Sarjassa on muutenkin naisten välisten suhteiden kuvailussa palattu jonnekin sarjan nimessä käytetyn fontin vihjaamalle vuosikymmenelle (veikkaan 70-lukua). Uskonto tuntuu lähinnä tekosyyltä hypätä jälleen stereotyyppisen konservatiivisten sukupuoliroolien ja negatiivisten naishahmojen maailmaan. Anoppi on kontrollifriikki poikansa vartija. Naimisissa olevat naiset ja vakiintuneet tyttöystävät ovat tiukkapipoja, joille toiset naiset ovat uhka. He kontrolloivat miehiään, heidän tekemisiään ja mielipiteitään. Esimerkiksi kaikki Noahin miespuoliset kaverit tykkäävät Joannesta, kuten cooleista girleistä miehet aina, kunnes vaimot ja tyttöystävät kieltävät miehiä olemasta ystävällisiä hänelle. Päähenkilön veljen vaimo Esther (Jackie Tohn, Glow, Sisters) – avain Joannen hyväksynnälle piireihin – kutsuu blondeja sisaruksia nimillä ”huora1” ja ”huora2”. Hehheh, niin hauskaa ja virkistävää! Se, että nämä naishahmot ovat juutalaisia, lisää kerroksen syrjintää ja ennakkoluuloja.
Joanne ja hänen siskonsa Morgan (Justine Lupe, Succession, Marvellous Mrs. Maisel), valkoiset ja uskonnottomat naiset, sitten taas kehystetään cool girleiksi, jotka pitävät hauskaa, eivätkä todellakaan ole mitään nipoja nalkuttajia. Hyvännäköisiä, ei ehkä penaalin terävimpiä tyttöjä, hauskoja ja rentoja. Toisin kuin ne vaimot. Noah kuvailee itsekin omaa exäänsä vitsillä hauskaksi, jonka jälkeen sekä Joanne ja Noah nauravat röhöttäen päälle. Koska eihän nyt vaimomateriaalia oleva nainen hauska voi olla!
Naisten jakaminen tällä tavalla kahteen leiriin tuo pahan maun suuhun ja on yhtä raikasta kuin sata vuotta sitten haudattu sukka. On sitoutumisen ansaitsevia kunnollisia kuivia naisia (the old ball & chain!) ja lyhyen aikavälin herkullisia hempukoita. Siis madonnoja ja huoria (ks. yllä). Sarjan alussa miespäähenkilön Noahin ystävät kirjaimellisesti kuvailevat Joannea (ja tämä sanotaan ääneen lähes näillä sanoilla) sellaisena naisena, jonka kanssa pidetään hauskaa, mutta jonka kanssa ei mennä naimisiin.
Se mikä Nobody Wants Thisissä toimii ja tuntuu virkistävältä – ja jonka arvelen olevan sarjan suuren suosion syynä nostalgian ja Adam Brody -kuolaamisen lisäksi – on pääparin suhde, joka kannattelee sarjaa. Asioista, vaikeistakin, jutellaan ja toista tuetaan. Erityisesti suostumuksen kannalta rakastin kohtausta ennen parin ensimmäistä seksikertaa. Adam Brodyn hahmo kertoo omasta aloitteestaan ja selkeästi, mitä odottaa heidän suhteeltaan ja mitä haluaa sanottaen myös, että jos Joanne haluaa jotain vähemmän vakavaa siinä ei ole mitään vikaa. Ah! Lisää tällaisia keskustelua. Suostumuksen tulee olla myös T niin kuin Tietoon perustuvaa ja on ihan mahtavaa, että ennen seksiä molemmat tietävät millaisia odotuksia seksin jälkeiseen suhteeseen toisella liittyy. Jenkkisarjassa itse seksistä ei harmiksi keskustella, mutta tämä on jo hyvä alku ja harvinaista representaatiota.
Ymmärrän myös, miksi monille Noahn Joannelle sanoma ”I can handle you, olen sinun puolellasi” on romanttinen validaatio maailmassa, jossa naisten tunteet ovat aina liikaa (vaikka yhäkään Joannella ei mitään suuria tai vaikeita tunteita sarjassa näy). Niin vähän olemme saaneet nauttia rauhallisista miehistä romanttisen rakkauden kohteena viihteessä, että kiltti, söpö, vastuullinen ja välillä höpsö Noah ilostuttaa minunkin sydäntäni valtavasti. Myös ikä näkyy 44-vuotiaiden Bellin ja Brodyn kasvoilla ja sekin on sarjassa ilon pilkahdus.
Nämä parit riemut talutti minut väsyneenä koko sarjan läpi, mutta hirveän suuren feministiseen iloon ne eivät kuitenkaan riitä. Vaikka kaikki se perinteisten romanttisten komedioiden toksinen representaatio, josta ainakin osa yleensä on pääparin dynamiikassa, on nyt ulkoistettu lähinnä muihin naisiin, ummehtuneisuus on silti sarjan pääsävy. Suurin ongelma sarjassa on, että haitallisen stereotyyppisen kuvaston määrä ei ole vähentynyt, se on vain siirtynyt. Tunteellistenkin kohtausten taustalla pörrää ihan vain naisvihan tunkkaisuus ja se esti ainakin minua saamasta mahan pohjaan niitä perhosia, joita parhaimmat romanttiset komediat kutsuvat esiin.
Silti katsoin sarjan loppuun. Me romantiikan nälkäiset viihdefanifeministit elämme sellaisessa puutteessa, että vähän heppoisempikin kyhäelmä tulee kyllä hotkittua.
Nobody Wants This, suoratoistopalvelu Netflix, 2024, 1 kausi